Rakkauden tunnustus itämaiselle tanssille

(Marja-Leena Mikkola, 2025)

Muistan yhä sen päivän, kun raskaan kirjoitus- ja suomennostyön jälkeen ajattelin että nyt, fyysisessä ja psyykisessä väsymystilassa, on aika etsiä kiinnostava ja kiehtova harrastus. Ja saman tien soitin Irene Jelinin numeroon. Kysyin hieman arkaillen, voisinko aloittaa itämaisen tanssin harrastuksen hänen peruskurssillaan, vaikka olin jo lähes viisikymmenvuotias. Irenen mielestä se oli erinomainen ikä aloittaa. Hän oli aivan oikeassa, ja niin alkoi tämä tanssin ilo, jota on kestänyt runsaasti yli kolme vuosikymmentä. Alan vähitellen edustaa Metusalemin ikäluokkaa, mutta tanssin ja tanssin yhä...

Ensimmäisen vuoden aikana oli ihanaa oppia lantion iskut ja kahdeksikot, käsivarsien aaltoilevat liikkeet. Kovan harjoittelun jälkeen hallitsin värinäkävelyn ja sain kehuja myös kameleistani ja olkavärinöistäni. Rakastin lantiovöitä, huiveja ja muita hetuloita, korvakoruja ja kaulaketjuja, arabialaisia huiluja, kielisoittimia ja rumpuja. Mietin mistä suuri ihastukseni värikkäisiin, kullalta ja hopealta välkkyviin asuihin ja salaperäiseen arabimusiikkiin johtui. Olin kokenut sodan ja sen jälkeisen lapsuuden, jossa ainoat "jalokivet" pikkutyttöjen leikeissä olivat oudosti välkehtivät palopommien sirpaleet ja polkupyöristä irronneet rubiininpunaiset lasinpalat. Sotaa edeltävältä ajalta periytynyt pitsinen ikkunaverho oli silloin suuri aarteeni. Päättelin että alitajuntani nyt, kypsällä iällä, kehoitti ottamaan revanssia ja mylläämään mielin määrin itämaisen tanssin satumaisessa maailmassa.

Irene Jelin oli loistava, asialle omistautunut opettaja, pedagogi ja tanssitaiteen tutkija. Muistan hänen koreografioistaan parhaiten huivitanssin, jonka hän opetti koko ryhmälle. Se ei ollut helppo, mutta opin sen ja pidin vuosikaudet hallinnassani tanssimalla sitä kotona. Oriveden kirjoituskurssilla, jossa olin puhumassa osallistujille runoudesta ja sen suomentamisesta, esitin huivitanssin loisteliaassa itämaisessa asussani iltajuhlassa, otsikolla "yllätysohjelmaa" – ja sain mahtavat suosionosoitukset. Unohtumaton muisto.

Kun Irene alkoi vetäytyä opettajan työstä, minusta tuntui kuin olisin putoamassa tyhjän päälle. Tähän pulmaan löytyi kuitenkin ratkaisu, nimittäin Irenen oppilaana ollut Saara Soikkeli, joka oli nopeasti kehittynyt loistavaksi tanssijattareksi ja opettajaksi. Olen siis ollut Tanssikeitaan tyytyväisenä oppilaana ja jakamassa sen kohtaloita jo alkuajoista lähtien, ja sama meno on jatkunut Saaran monipuolisessa ohjauksessa. Kun olen hiljalleen ikääntynyt, on ollut helpotus saada tanssia hauskassa leidi-ryhmässä, jolle Saara luo juuri meille sopivia koreografioita. Yhteishenki korvaa sen, että ihan jokainen liike ei ehkä enää ole aivan täydellinen, mutta rauhallisella keskitasolla pysytellään, rytmi ja perusteet hallitaan ja niitä kerrataan ja lisääkin joka kerta opitaan. Saara on kannustava, luova ja inspiroiva.

Kirjailijan ammatissa itämainen tanssi on ollut minulle monin tavoin tärkeä enkä voi edes kuvitella, millaista olisi luopua siitä. Olen suositellut harrastustani kirjailijasiskoille, koska tämä ikivanha tanssi on luotu nimenomaan naisvartalolle ja koska se pehmentää kirjoituskoneen ääressä jäykistyneen lantion, vetreyttää reidet ja sääret, elvyttää särkevät hartiat ja niskan ja virkistää työssä nääntyneet aivot ja uupuneen sielun. Ja ah kuinka lantiot pyörivät ja iskevät, olkapäät värisevät, käsivarret nousevat ja laskevat kuin linnunsiivet, lantiovyöt kilisevät, hunnut heilahtavat ja korvissa soi erilaisia sieluntiloja kuvaava, lumoava arabialainen musiikki...

En malta olla siteeraamatta lopuksi Anna Ahmatovan runon säettä, joka kuvaa hänen lumoutumistaan vieraasta kulttuurista jossakin kaukana Idässä:

"Vuosisadat tuntuivat kulkevan vierellämme,
ja näkymätön käsi löi tamburiinia,
ja äänet kiertelivät jossakin edellämme
kuin salaperäiset merkit pimeässä."

(suom. Marja-Leena Mikkola)

Sydämelliset onnittelut ja loistavaa tulevaisuutta Tanssikeitaalle! 24.5.2025